torstai 31. tammikuuta 2019

Sanoja surusta

Tämän tammikuun kaksi viimeistä viikkoa ovat olleet monenlaisten tunteiden täyttämiä. Suru, huoli ja myötätunto olivat niistä suurimmat, joten puran tässä nyt omakohtaisia kokemuksiani surusta ja suremisesta.
Asia mikä aiheuttaa minussa suurta ärtymystä on se, miten surutyö monesti mielletään suoritukseksi, jolla on tietty tavoite ja aikaraja. Ei surua voi suorittaa, eikä sille voi etukäteen määrätä "eräpäivää".

Pitäisi myös aina pitää mielessä, että suru on henkilökohtainen kokemus, jota kaikkien tulisi kunnioittaa. Kenenkään surua ei saa vähätellä, eikä missään nimessä verrata jonkun toisen kokemaan suruun. Kaikki eivät pysty, tai halua puhua surustaan ja tunteistaan, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö osanottomme ja myötätuntomme heitä koskettaisi.

Surua aiheuttavat monet eri asiat ja menetykset, kuten vakava sairaus, lapsettomuus, työttömyys, ero ja kuolema. Tällaisiin suruihin liittyy usein mm. pelkoa, epävarmuutta ja ahdistusta. Pahinta on, jos näiden kaikkien tunteiden lisäksi joutuu kohtaamaan ihmetystä tai arvostelua kanssaihmisten taholta.

Ehkäpä meidän tulisi keskustella kuoleman lisäksi enemmän myös surusta, suremisesta ja surevan kohtaamisesta. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että pahinta on huomiotta jättäminen. Ei aina tarvita pitkiä lauseita, tai sanoja ollenkaan. Pääasia että osoitetaan myötätuntoa ja ymmärrystä ottamalla osaa toisen suruun.



















Elämä on aina kaunis.
Se ei vain aina
 näytä siltä. 
Silloin tarvitaan 
useimmiten
silmienpesuvettä, 
joka on kyynelistä tehty. 

-Marleena Ansio-

20 kommenttia:

  1. Oi siskonen, niin viisaita ajatuksia.
    Surua ei todellakaan suoriteta eikä sillä ole mittaa. Jokaisen suru on omanlaisensa, mikä myös vaatii sekä ottaa oman aikansa. Työssäni kohtaan, miten suru koetaan vaikeana, torjuttavanakin tunteena ja miten se työstämättömänä aiheuttaa monenlaista muuta murhetta ja kipua. Surun äärellä voi kokea helpostikin keinottomuutta ja avuttomuutta, mihin sanat eivät tahdo taipua. Myötätuntoa ja osanottoa toisen suruun voi todellakin osoittaa ilman sanojakin, kuten totesit, ja sehän on arvokkainta. Itse olen saanut joskus omassa vaikeassa suruhetkessä vahvimman lohdutuksen lämpimästä katseesta tai halauksesta.

    Lämpöisin ajatus ja halaus luoksesi Ansku♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Surevan kohtaaminen niin ammatti-ihmisenä kuin ystävänä tai läheisenä on aina haasteellista. Itsekin olen monesti miettinyt mitä olisin voinut tehdä tai sanoa toisin. Yhtä oikeaa tai täydellistä tapaa ei ole olemassakaan, koska me kaikki olemme omanlaisiamme persoonia, ja suhtaudumme näinollen suruunkin jokainen omalla tavallamme.
      Kiitos Hannah lempeistä ja lämpöisistä sanoistasi ♥

      Poista
  2. Jokainen suree niin omalla tavallaan. Kun joku toinen haluaa olla rauhassa surunsa kanssa, toinen haluaa purkaa suruaan puhumalla toisten kanssa. Suru vaatii kuitenkin sen oman aikansa, riippuen tietenkin surun syystä ja suuruudesta.
    Itselläni kuoli appiukko syksyllä ja kaipaan tätä suvun voimahahmoa vielä varmaan pitkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Suru ottaa oman aikansa ja oman tilansa. Suvaitsevaisuutta sekä myötätuntoa sureva tarvitsee, sekä aikaa, juuri niin paljon kuin hän sitä kokee tarvitsevansa.
      Suru ei välttämättä lopu koskaan, mutta se onneksi hellittää otettaan ja antaa taas tilaa muillekin tunteille. Se voi jopa voimistaa joitain, kuten itselläni elämänhalua ja kiitollisuutta ihan pienistäkin arjen iloista.
      Lämmin osanottoni suruusi ♥ Rakkaamme elävät ikuisesti muistoissamme ja sydämissämme ♥

      Poista
  3. Luulen, että ihmisen oma persoona jonkinlainen pohja hänen tavalleen pystyä/osata surra. Toisen suru on joskus ahdistavaakin kohdata, kun sanat puuttuvat, mutta olen saanut huomata, ettei sanoja tarvitakaan. Taidan toistaa, mitä on jo mainittu, mutta on niin omakohtaisesti koettu, että sanat vain katoavat.
    Kauniit kuvat sopivat pohtivaan kirjoitukseesi mainiosti. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen vielä toistaiseksi ollut useammin osaaottavana osapuolena kuin itse surevana. Haasteellisilta tilanteilta ei ole voinut välttyä, juurikin siitä syystä, että käsittelemme surua jokainen niin eri tavalla. Ahdistavinta itselleni on se, kun tiedän, että mitkään sanat tai teot eivät helpota surevaa. Ainakaan silloin kun suru on suurimmillaan. Täytyy vaan malttaa antaa ajan kulua ja olla läsnä.
      Kiitos aimarii kauniista sanoistasi ♥

      Poista
  4. Ei aina tarvitse tietää mitä sanoa tai miten lohduttaa. Ja senkin voi sanoa, vaikka että en nyt osaa muuta kuin todeta, että täällä olen ja sinua paljon ajattelen. Täydellinen välinpitämättömyys tai asian ohittaminen tuntuu eriytyisen julmalta.

    Suru ei aina näy päälle. Mutta se ei tee tunteesta yhtään sen laimeampaa.

    Itse taidan olla sellainen ärtymällä surija ennemmin kuin erityisen ulosparkuja. En osaa purkaa ja huutaa, suren sisällä. Mutta sitäkin syvemmin.

    Halaus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen ikuinen itkijänainen eli parun kuin viimeistä päivää. Vollotan niin että silmät turpoavat tomaateiksi ja päätä alkaa särkeä.
      Suru ja epätoivo vyöryvät päälle aaltomaisesti ja aina romahduksen hetkellä siinä vieressä on kaikkein vaikeinta olla. Sanon tämän niin vieressä olijan kuin itse surijan asemassa olleena. Sitä on niin avuton toisen tuskan edessä, varsinkin kun mitään muuta ei haluaisi enempää, kuin helpottaa toisen oloa.
      Ehkäpä olenkin siksi yrittänyt enimmäkseen itkeä itsekseni, yksin ollessani, etten kuormittaisi liikaa toisia. Olen sen virheen aikoinaan tehnyt ja kovan hinnan siitä maksanut.
      Kiitos Nelina lämpöisistä, lohduttavista sanoistasi ja halaus sinullekin ♥

      Poista
  5. Kiitos painavista ajatuksista ja herkistä kuvista! Surun käsittely on jokaisella meistä omanlaistaan, ja kuten sanoit, olisi hienoa, jos kaikki antaisimme toisten surra omalla tavallaan vähättelemättä toisten surua. Valoisaa talven jatkoa sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suru itsessään on jo niin kova koettelemus, että kaikki voimavarat tulisi voida kohdistaa itse suremiseen, eikä enempää stressiä tulisi kenenkään kanssaihmisen enää omalla suvaitsemattomuudellaan aiheuttaa.
      Kiitos kovasti Hitunen ja oikein hyvää helmikuun jatkoa sinulle ♥

      Poista
  6. Olen pahoillani, että olet joutunut kohtaamaan surun juuri nyt ja toivon, että pystyt ottamaan sille oman aikansa. Asia on juuri noin kuin kirjoitat. Ei ole mitään oikeaa kaavaa suremiseen. Itse suren niin, ettei minusta välttämättä edes näy päälle päin mitään. Suru kulkee silti mukana pitkään muulla tavoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokainen meistä suree omalla tavallaan ja sitä tulisi aina kunnioittaa. Yhden oikea on toiselle täysin väärä. Omia tapojaan ja tuntemuksiaan ei pidä pyytämättä toiselle tuputtaa.
      Kiitos kovasti Pilvi ♥ Hohtavaa ja helmeilevää helmikuuta!

      Poista
  7. Kaunis postaus! <3
    Suru on vaikea asia, niin surevalle kuin meille ulkopuolisille. Miten kohdata sureva ihminen? Surun kun jokainen kohtaa niin eritavalla. Muistan kun isäni sairastui puolitoista vuotta sitten, osa ystävistäni jättivät minut yksin (pelkäsivät kohdata minua suruni kanssa), kun toiset taas ottivat minut lämpimästi vastaan ja olivat valmiita kuuntelemaan, kun olkapäätä tarvitsin. Ei surevan kohtaaminen tarvitse minusta aina sanoja, riittää kun on läsnä ja vaikka halaa. Mutta, pahinta on kun ystävä jättää juuri silloin kun olkapäätä kaipaisi. No, tällaisissa tilanteissa tulee aina tuo ystävyys myös punnittua.
    Voimia sinulle ja haleja täältä Raumalta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet oikeassa. Haasteita riittää niin surevalla kuin kanssaihmisilläkin. Elämän raskaimpia ja vaikeimpia asioita, joissa ystävyys todellakin punnitaan. Olen pahoillani että sinäkin olet joutunut kokemaan moista kohtelua ns. ystäviesi taholta.
      Kiitos Kaisa lämpöisistä lohduttavista sanoistasi ♥ Valoa ja iloa viikkoosi!

      Poista
  8. Kauniisti kirjoitettu tärkeästä asiasta.

    Suru on tullut meille vähän liiankin tutuksi viime vuosina ja pahimmillaan minusta tuntui siltä, että ihmiset karttoivat meitä, koska olimme "niin synkkiä, vakavia ja aina jonkun surun pauloissa".
    Toki me olemme iloinneetkin, mutta siinä vaiheessa, kun hautajaisiin liittyvät asiat menevät täydellä rutiinilla, ei mieli aina ole niin kepeä.

    Suru on hyvin yksilöllistä, eikä sitä saisi koskaan arvostella - olens samaa mieltä.

    Kaikkea hyvää sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten ikävä kuulla, että elämässänne on ollut paljon surua. Ymmärrän hyvin, että kyllä siinä väkisinkin vakavoituu, kun suru suurimmillaan valtaa mielen ja peittää alleen kaikki muut tunteet.
      Suru voi olla hyvin kokonaisvaltaista ja väsyttävää. Keho sekä mieli kaipaavat lepoa ja rauhaa, monesti myös hiljaisuutta. Kanssaihmisten voi olla vaikea tätä kaikkea ymmärtää, sekä suhtautua surevan muuttuneeseen käytökseen.
      Kiitos kovasti Marianna lohduttavista ja lämpöisistä sanoistasi ♥
      Kaikkea hyvää myös sinulle, sekä valoa ja iloa askeliisi ♥

      Poista