tiistai 22. syyskuuta 2015

Elämän ehtoo

Aamuista ajattelen, että niistä jokainen on aina uuden, mahdollisuuksia täynnä olevan päivän alku. Hyvin pitkälti voimme itse suunnitella ja päättää miten päivämme, tai meidän työelämässä olevien kohdalla, miten vapaa-aikamme vietämme. Meillä on mahdollisuus itse valita omien intressiemme sekä kulloisenkin terveydentilan ja muuttuvien mielihalujen mukaan tekemisemme ja menemisemme.

Suurelle osalle meistä koittaa kuitenkin se päivä, kun emme enää pärjää ilman ulkopuolista apua. Silloin valinnan mahdollisuuskaan ei ole enää yksinomaan, jos ollenkaan, omissa käsissämme.

Iltaisin meidän jokaisen pitäisi voida käydä levollisin mielin nukkumaan, siitäkin huolimatta, että päivä ei aina niin kovin hyvä olisi ollutkaan, Silloin pitäisi voida ajatella, että huomenna on uusi päivä, uusi mahdollisuus.
Jokainen ymmärtää, että jos sitä mahdollisuutta ei olekaan, mieleen hiipii toivottomuus. Ihmisen menettäessä toivonsa, hän menettää myös elämänhalunsa.

Elämä kulkee vääjäämättä eteenpäin kuin ympyrä, jonka alussa ja lopussa on aika, jolloin olemme muiden armoilla. Toivottavasti se aika on arvokasta, eikä täynnä toivottomuutta.



















Pimeydeltä älä kysy,
mitä mieltä se on auringosta.
Tieltä älä kysy,
minne sinun pitäisi mennä.
Kukalta älä kysy,
milloin syksy tulee.
Sydämeltäsi kysy vain
vieläkö sitä huvittaisi.

-Tommy Tabermann-


keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Peilikuvia

Olen huomannut että me naiset olemme usein täysin sokeita omille hyville ominaisuuksillemme ja näemme itsessämme vain pelkkiä vikoja. Vähättelemme myös monesti omia taitojamme ja tietojamme. Ellemme itse osaa arvostaa itseämme, ei meitä taatusti arvosta kukaan muukaan.

Minäkin olen sortunut monien vastoinkäymisten edessä syyllistämään ensimmäiseksi itseäni, vaikka tiesin, että kaikkiin asioihin en todellakaan pystynyt edes vaikuttamaan. Itsesyytökset olivatkin siinä kohtaa mitä turhimmat ja tyhmimmät.

Yritän nykyään keskittyä iloitsemaan ja olemaan ylpeä onnistumisista ja mahdollisimman nopeasti unohtamaan, mutta tietenkin myös ottamaan opikseni epäonnistumisista. Niitä ei kuitenkaan pidä jäädä vatvomaan ja antaa niiden paisua suhteettoman suuriksi.

Mielestäni ulkonäkökeskeisessä nyky-yhteiskunnassa ihannoidaan nuoruutta ja kauneutta ihan liikaa. Totuus on kuitenkin se, että me kaikki vanhenemme ja se myös näkyy sekä varsinkin tuntuu kehossamme vaikka mitä tekisimme. En ymmärrä miksi ikä ja elämänkokemus ei saisi näkyä kasvoissamme. Miksi olisimme kauniita vain rypyttöminä? Itse olen sitä mieltä, että parasta on vaan opetella hyväksymään nämä muutokset ja keskittyä niiden sijaan hyvää mieltä ja oloa tuoviin asioihin. Elämänilo ja onnellisuus vasta näkyvät ja tuntuvatkin kehossamme. Ne poistavat myös stressiä, joka kuluttaa elimistön kallisarvoisia voimavaroja.

Me naiset voisimme opetella kehumaan useammin toinen toisiamme ja antamaan enemmän positiivista palautetta. Olemmehan kaikin puolin upeita pakkauksia, joten miksei sitä voisi sanoa myös ääneen. Seuraavan kerran kun katsomme peiliin, hymyillään sieltä katsovalle naiselle ja sanotaan hänelle jotakin kaunista. Hän on sen ansainnut!


















Nukkumaan käydessä ajattelen: 
Huomenna minä lämmitän saunan, 
pidän itseäni hyvänä, 
kävelytän, uitan, pesen, 
kutsun itseni iltateelle, 
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, 
kehun: Sinä pieni urhea nainen, 
minä luotan sinuun. 
- Eeva Kilpi -


keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Autereisia aamuja

Olen koko ikäni ollut iltavirkku tai oikeammin sanottuna oikea yökyöpeli. Aikaiset aamuherätykset ovat siis aina olleet minulle todella vaikeita. Käynnistyn hitaasti ja mitä vanhemmaksi tulen, sen kankeammalta kroppakin aamuisin tuntuu, puhumattakaan pöpperöisestä pääkopastani. Tarvitaan aikaa, sekä vähintään pari mukillista vahvaa, mustaa kahvia ja vasta sen jälkeen minua uskaltaa (ehkä) puhutella :)

Mieheni sen sijaan on ärsyttävän pirteä ja toimelias heti herättyään ja käytän sanaa ärsyttävä, vain sen takia, että olen kateellinen hänelle. Minäkin haluaisin heti aamutuimaan tuntea itseni virkeäksi, vetreäksi ja skarpiksi, mutta kun ei niin ei.

Nyt elokuun lomallamme, yllättyikin mieheni totaalisesti, kun lähes joka aamu jo kukonlaulun aikaan heräsin ihastelemaan auringonnousua sekä kauniita saaristomaisemia. Sitä se aurinkoenergia teettää!












Olen edelleen jaksanut, jopa yllättävänkin hyvin, herätä aamuviideltä ja raahautua lähimetsään joka suuntaan poukkoilevan koiranpennun kanssa. Tämä lienee uutuudenviehätystä, joka todennäköisesti laimenee pikkuhiljaa kylmenevien ja pimenevien aamujen myötä. Voi armas aurinko, kuinka paljon ja kuinka monesti sinua vielä tulenkaan kaipaamaan.

Olisi kiva kuulla oletteko ilta- vai aamuvirkkuja ja miten te aamu-uniset pyritte helpottamaan aikaisia heräämisiä.
Olen itse alkanut vakavasti harkitsemaan sarastuslampun ostamista. Täältä löytyy yksi esimerkki sellaisesta ja tässä vielä kyseiseltä sivulta löytyvä myyntiteksti:

"Luonnollisen auringonnousun tapaan valo lisääntyy vähitellen 30 minuutin aikana pehmeästä aamun punasta oranssiksi, kunnes huoneen täyttää kirkas keltainen valo. Vähitellen lisääntyvä valo valmistaa kehosi heräämään luonnollisesti. Kun valo täyttää huoneen, valitsemasi luonnonääni herättää sinut miellyttävästi ja olet valmis vastaanottamaan päivän haasteet."

Kuulostaa todella lupaavalta, ehkäpä liiankin hyvältä ollakseen totta. Jos teillä jollain on kokemuksia sarastuslampusta, niin kokemuksianne olisi tosi hienoa kuulla.

Ihanaa ja ennusteiden mukaan myös aurinkoista loppuviikkoa kaikille!


perjantai 4. syyskuuta 2015

Koiruuksia kerrakseen

Esittelen teille nyt perheemme uuden jäsenen, Lumiturpa Aavan, joka on edesmenneen Suomenlapinkoiramme Lumiturpa Oulan lapsenlapsi. Neitokaisessa yhdistyvät vauhdikkuus ja energisyys, kova puruvoima ja itsepäisyys. Vain järki puuttuu. No eiii, vauvahan tämä pikkuinen vasta on, joten kyllä sitä järkeä tulee (taotaan) sinne päähän parin ensimmäisen vuoden aikana ;)
Tämä tumma ja tulinen pikkuneiti on jo ehtinyt kokeilla hermojemme kestävyyttä, josta esimerkkinä voisi mainita kaiken mahdollisen pureskeleminen neulanterävillä naskalihampaillaan. Onpa yksi terassillemme loikkimaan erehtynyt sammakkokin päässyt hengestään! Kaiken mahdollisen syöminen ulkoillessa on myös melkoisen rasittavaa, ja vaarallistakin se voi olla.

Oikeasti olen todella ylpeä ja onnellinen tästä pikkuisesta. Autossa matkustamisessa hän on erityisen taitava. Makoilee vaan kiltisti omassa häkissään (kunhan hänet sinne ensin saa jollain konstilla laitettua) ja veneen kannelle päästyään tepasteli siellä kuin vanha tekijä, vaikka ikää oli silloin vasta kokonaiset 9 viikkoa. Pelastusliivitkään eivät häirinneet pikkuisen menemisiä ja tekemisiä yhtään..... tosin tästä en ole ihan varma, että onko välttämättä pelkästään hyvä asia.

Poikkeuksellisesti kuvia on vain neljä, eivätkä nekään mitään hääppöisiä otoksia, sillä tämä pikkuneiti on todella haasteellinen kuvattava, ainakin minun mielestä!









Tätä viimeistä kuvaa katsellessa tuli mieleen, että onkohan muurahaisissa ja hämähäkeissä jokin erityisen pikantti maku, vai teilaako tämä lutupulla niitä tassuillaan vaan ihan omaksi huvikseen? =D

Vauhdikasta ja virkistävää viikonloppua! 

toivottelevat Ansku, Indi ja Aava