perjantai 27. helmikuuta 2015

Helmikuisia höpinöitä

Itsetuntoasioista on ollut ihan viime aikoina puhetta muutamassakin lukemassani blogissa ja olen myös lukuisia kertoja keskustellut aiheesta parhaimpien ystävieni kanssa. Selväksi ei edelleenkään ole tullut se, että mikä ihme meitä suomalaisia naisia oikein vaivaa, kun olemme niin epävarmoja ja aina valmiita näkemään itsessämme ensimmäisinä, ja usein myös viimeisinä, ne huonoimmat ominaisuutemme? Jumitamme peilin edessä ja voihkimme kun kroppaamme on ilmestynyt outoja muhkuroita tai makkaroita, harmaita hiuksia, finnejä, ryppyjä tai mitä milloinkin. Epäilemme omia kykyjämme ja mahdollisuuksiamme ja epäröinnin hetkellä jätämme ottamatta sen suuren tai pienen, mutta ratkaisevan askeleen. Miksi ihmeessä?

Tässä kohtaa voisin ivallisesti naurahtaen sanoa itselleni että paraskin puhuja, sillä olen hyvä ainakin yhdessä asiassa, nimittäin itseni vähättelyssä. Ikävä tosiasia on kuitenkin se, että epävarmuus estää meitä tekemästä monia asioita joita haluaisimme, ja se puolestaan vähentää onnellisuuttamme.

Esimerkkinä mainittakoon vaikka se, että molemmat tyttäreni kehottivat minua useaan kertaan perustamaan veneilyaiheisen blogin, jossa olisi ottamiani maisemakuvia sekä juttuja mieheni ja minun tekemistä veneilyreissuista. Ajattelin, että enhän minä osaa kuvata, emmekä me tee mitään hohdokkaita reissuja koskaan, joten mitä niistä kirjoittaisin? Ajattelin myös, että ketä kiinnostaisi keski-ikäisen, työttömän ja tuiki tavallisen pikkukaupungin taajamassa asuvan perheenäidin höpinät ja amatöörimäiset kuvat. No ei ketään! Onhan netti pullollaan toinen toistaan upeampia ja mielenkiintoisempia blogeja, joista löytyy tyylillä ja taidolla otettuja kuvia, kauniita koteja, muodikkaita vaatteita, kauniita ihmisiä, hienoja matkakuvia, taitoa, tietoa yms.

Esikoiseni kannusti minua vielä sanomalla että äiti, et menetä mitään, vaikka perustamaasi blogia ei lukisi kukaan, sillä sinne jää kuitenkin sinulle itsellesi talteen ne kaikki teille tärkeät ja hienot hetket. Parhaimmassa tapauksessa löydät muita samanhenkisiä ihmisiä, voit saada jopa uusia ystäviä ja bloggaamisesta saattaa tulla sinulle uusi ja antoisa harrastus. Nuoret ovat monissa asioissa paljon viisaampia kuin me vanhemmat, kuten tässäkin :)

Olen tallentanut tänne muitakin kuin vain veneilyyn liittyviä tärkeitä ja hienoja hetkiä. Viime vuoden helmikuun hienoimmista hetkistä on tässä ihan pakko nostaa esille mm. käyntini Sampo Mäkelän akvarellinäyttelyssä ja sieltä löytämäni taulu (alkuperäinen postaus löytyy täältä) sekä kuopukseni vanhojen tanssit ja tietenkin myös hänen 18-vuotissyntymäpäivänsä. Onnittelupostaukseni hänelle löytyy puolestaan täältä.









Tämän helmikuun hienoimpia asioita ovat itselläni olleet pääasiassa henkisellä puolella tapahtunut kasvaminen ja kehittyminen, joista kiitoksen ovat ansainneet omalta osaltaan eräät ihanat ikäihmiset.
He ovat saaneet minut entistä voimakkaammin tiedostamaan sen, miten pienistä asioista ihminen voi tullakaan onnelliseksi. Miten vähästä voikaan olla kiitollinen, ja miten hienoa vaatimatonkin elämä voi yksinkertaisuudessaan olla. Onnellisuus on korvien välissä!

Omalle onnellisuudelleni minun täytyy raivata vielä lisää tilaa kehittämällä itsevarmuuttani niin, että epävarmuus joutuu pikkuhiljaa väistymään takavasemmalle ja myös pysymään siellä ;)

Ihmeellisiä ja ihania asioita voi tapahtua. Pyörähtelihän penkkaripäivänä meidänkin maisemissa mm. tällainen värikäs ja vauhdikas wonder woman =D



Nyt kaikki naiset pää pystyyn, hymyä huuleen ja viikonloppua viettämään! :)


perjantai 20. helmikuuta 2015

Jäätöntä menoa

Eilen oli harmaa, tihkusateinen päivä, mutta en jäänyt neljän seinän sisälle nököttämään, sillä kyseessä oli viikon ainoa vapaapäiväni. Aamusta lähdin siskon kanssa metsään lumikenkäilemään noin 1,5 tunniksi, eikä kelissä oikeastaan ollut mitään moittimista, kun varusteet olivat oikeanlaiset. Koirillakin oli huippukivaa, kun saivat leikkiä ja juoksennella vapaina lähes koko lenkin ajan.

Lenkin jälkeen kotiin suihkuun ja vaatteidenvaihtoon, sitten hakemaan anoppi hoivakodista takaisin kotiinsa, missä kotiutustiimin kanssa kävimme vielä läpi käytännön asioita. Pikaisen palaverin jälkeen menimme apteekkiin lääke- ja dosettiostoksille, sitten ruokaostoksille ja takaisin anopille kahvittelemaan. Jaoin siinä samalla dosetteihin lääkkeet, jotka anoppi valvotusti ottaa kotihoidon toimesta aamuin illoin.

Illalla kävimme vielä elokuvissa katsomassa Mielensäpahoittajan, joka oli kyllä ihan ok, mutta "se jokin" siitä jäi puuttumaan. Kirja oli minusta paljon parempi ja muistan nauraneeni huomattavasti enemmän sitä lukiessani, kuin tätä elokuvaa katsoessani. Antti Litjan oli sen sijaan aivan loistava roolissaan! Antin, sekä ehkä hieman myös vip-salin muhkeiden ja mukavien nojatuolien ansiosta pidin elokuvaa kuitenkin ihan viihdyttävänä ja katsomisen arvoisena :)

Tänäänkin on sää harmaa ja tihkusateinen, mutta pikkulinnut laulavat siitä huolimatta iloisesti pyrähdellessään takapihallemme ruokailemaan. Nyt lähden koiran kanssa lähimetsään pienelle kävelylle ja sitten töihin iltavuoroon. Taas on edessä 7 päivän työputki, joten kuvaamaan en taida juurikaan ehtiä, mutta jaksaahan näitä viime viikonlopun aurinkoisia kuvia kai vielä hetken katsella.













Jäiden lähtöä on aina yhtä riemastuttavaa seurata, ja nyt kun näyttää jo näin lupaavalta, niin toivotaan ettei enää kovia pakkasia tulisikaan. Pilkkijät lienevät eri mieltä, mutta tämä olikin veneilijän harras, jokavuotinen toive. Hauskaa hiihtolomaa niille, jotka sellaisesta saavat nauttia ja meille muille tsemppiä työntekoon! :)


maanantai 16. helmikuuta 2015

Auringonpaistetta ja avovettä

Eilen koitti kauan kaivattu hetki, sillä sain vihdoinkin ulos mennessäni laittaa aurinkolasit päähän. Aurinko paistoi lähes koko päivän ja lähes pilvettömältä taivaalta, ja voi sitä autuasta tunnetta, kun kasvot aurinkoon päin kääntäessäni huomasin sen lämmittävän! Hymyni ulottui taatusti korviin asti ja kävelykierroksemme venyikin niin, että siihen meni aikaa lopulta reilut 2,5 tuntia.
Meren rantaan saapuessamme tajusimme hyvin pian, ettei kävelyretki jäätä pitkin lähisaareen makkaranpaistoon onnistu taaskaan, mutta jostain kumman syystä se ei harmittanut yhtään!

Kotiterassilla tuulensuojassa join vielä myöhemmin iltapäivällä kahvit lämpimän huovan sisään kääriytyneenä ja nautin lintulaudalla vierailevien lintujen liverryksestä. Lämpötilat kun tästä vielä kohoavat plussan puolelle, niin miehen lienee turha huudella koiraa meikäläistä pihalta sisälle ;)













Iloisen energistä viikon alkua kaikille!

perjantai 13. helmikuuta 2015

Enkeleitä onko heitä?

Maa on kukkaa köyhempi, taivas on enkeliä rikkaampi.

Nuo kauniit sanat lausuttiin hyvin hiljaa ja ääni väristen sairaalan synnytyssalissa, kun hyvästelimme valkeaan peitteeseen kapaloidun, vastasyntyneen enkelityttömme. En muista kuka nuo sanat lausui, sillä olin niin suuren surun murtama, etten enää edes hahmottanut ympäristöäni. Muistan vain sen kuinka avasin kapalon, katsoin tuota pientä, kaunista ja täydellistä vauvaani, painoin hänet rintaani vasten ja ajattelin, että hän pysyy lämpimänä jos vain pidän häntä sylissäni, enkä koskaan päästä irti.

Vihasin sitä, että lapseni laskettiin jäiseen, kylmään maahan. Vihasin sitä, että läheiset ystävämme järjestivät ristiäisiä, me hautajaisia. Vihasin itseäni, sillä ajattelin tapahtuneen olevan rangaistus siitä, etten ole ollut tarpeeksi hyvä ihminen. Tunsin vihaa ja katkeruutta, sekä musertavaa, lohdutonta surua.

Ajan myötä viha väistyi ja suurin suru talttui muuttuen vuosien kuluessa lempeäksi kaipaukseksi.

Viime tiistaina, tasan 20 vuotta myöhemmin, otin lipaston laatikosta esille pienen kansion, jonka silloin joskus tein Annikan muistoksi. Sytytin kynttilän, katsoin kuvia hänestä ja luin kaikki ne ihanat runot, jotka kansiossa oleviin kortteihin on kirjoitettu. Luin myös läheisten, ystävien, silloisten työkavereiden, sekä erään ihanan kätilöopiskelijan kirjoittamat, kauniit ja liikuttavat kirjoitukset.

Aina kun muistelen pientä enkelityttöäni, muistan myös tämän herkän, nuoren naisen, joka osoitti myötätuntoaan olemalla läsnä, kuuntelemalla, lohduttamalla, pitämällä kädestäni kiinni ja itkemällä kanssani. Muistan tuolloin ajatelleeni, että hän oli kuin maanpäällinen enkeli, jolla oli myös erittäin kaunis nimi. Kiitos sinulle Tuulia Aalto ♥ 
Hänen kirjoittamansa kirjeen lopussa olevan runon valitsin kukkalaitteen surunauhaan, jonka luin Annikan haudalla hyvin hiljaa ja ääni väristen.

Hän sinne eeltä lähti,
luo siellä odottaa.
On hellä johtotähti,
lähemmäs Jumalaa.

-Otto Manninen-










Lapseni
rakas pieneni,
punaposkinen marjani,
syliini nukahtanut linnunpoikani
luomisen tuoksu hiuksissasi
Luojasi lämpö läheisyydessäsi.

Suutelen otsaasi
levollista ja luottavaa
ja kuiskaan kaukaisuuteen:
Lapseni, lennä kauemmaksi kuin ymmärrän,
lennä korkeammalle kuin uskallan,
lennä rohkeammin kuin aavistan.

Matkalle, johon lähdet
minä en voi sinua seurata,
vain rukouksissani 
voin saatella sinua.

Lähde lentoon 
pieneni.
Jumala siunatkoon sinua
lapseni.

-Arja Porio-


Kaksi ihanaa naista on myös liittynyt lukijoiden lämminhenkiseen joukkoon. Tervetuloa Belladonna ja Sara 

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Langinkosken lumoissa

Viime tiistaina paistoi aurinko useamman tunnin ajan, joten ajoinkin heti aamuvuorosta päästyäni kotiin hakemaan koiran sekä kameran, ja suunnistin suoraan Langinkosken alajuoksulle.

En ehtinyt ottaa kovin montaa kuvaa, ennen kuin aurinko alkoi jo painumaan puiden latvojen taakse, mutta oloni oli heti virkeämpi, kun ehdin työpäivän jälkeen valoisaan aikaan ulos! Edellisestä kerrasta olikin ehtinyt vierähtää jo useampi kuukausi, joten tarpeeseen tuli tämä "valohoito" :)

Anopin asiatkin alkavat vihdoin edistymään, ja nyt  näyttää siltä, että hän pääsee parin viikon sisällä takaisin omaan kotiinsa. Kivut alkavat helpottamaan ja murtuma paranee hitaasti mutta varmasti. Häneltä siis murtui häntäluu, vaikka sairaalassa toisin sanottiinkin. Eilen hänet siirrettiin hoivakodin kuntoutusosastolle, missä meillä on torstaina moniammatillisen työryhmän kanssa palaveri. Siinä kartoitetaan tarkemmin mm. apuvälineiden sekä kotihoidon tarvetta. Anoppi oli silminnähden helpottuneen oloinen, ja hymykin jo häivähti hänen kasvoillaan kun puhuimme kotiinpääsystä.

Kirkasta, energiaa ja elämänvoimaa tuovaa päivänvaloa...












...ja hiljaisia sekä rauhoittavia, sinisiä hetkiä.












Molemmille on oma aikansa ja paikkansa elämän tasapainon säilyttämisessä.


tiistai 3. helmikuuta 2015

Epävarmuuden ehdoilla


Olin vähän suunnitellut, että sunnuntaina kävelisimme jäätä pitkin saareen makkaranpaistoon, mutta sankka lumipyry ja kohtalainen tuuli sai meidät harkitsemaan asiaa uudelleen. Rantaan saavuttuamme huomasimme hyvin pian, ettei jäällä näkynyt ketään, ei edes pilkkijöitä! Tämä sai meidät epäilemään jääpeitteen kestävyyttä ja siirsimmekin saariretken suosiolla hamaan tulevaisuuteen.

Tulevaisuuteen, joka on tällä hetkellä niin täynnä epävarmuutta, ettei sitä kannata liiemmin edes ajatella. Tässä tiukassa työ- ja taloustilanteessa huonoilta uutisilta ei voi välttyä, joten meidän, kuten monien muidenkin on taas kerran sopeuduttava muutoksiin ja mietittävä tulevaisuuttamme monilta osin uusiksi. Nyt keskitymme elämään päivän kerrallaan ja olemaan murehtimatta liikaa tulevia, sillä olen kuullut, että asioilla on useimmiten tapana järjestyä ;)

Tänään ilahduin kun näin tämän talven ensimmäisen tilhiparven. Iloitsin myös auringonpaisteesta ja kauniista lumisista Langinkosken maisemista, joista ehdin juuri ennen auringonlaskua napata muutaman kuvankin. Niistä sitten seuraavassa postauksessa lisää.
Tässä kuitenkin sunnuntaisia kuvia aiheeseen sopivan laulun sanoilla väritettynä:





Toiset päivät ovat parempia kuin toiset
kyllä sen ymmärrät

kovin paljon on myös itsestäs kiinni miten
tämänkin kuvan värität.





Mene edeltä kyllä se jää kantaa
ole rauhassa, tiedät mä sua seuraan
kyllä se jää kantaa, sulje jo silmäsi.


Tunne kuinka tuuli
sun kasvoillesi maalaa värin uuden
ei ole hätää, ääni jonka kuulet
on aamun kuiskaus, hiljaa se sut herättää.





Kovin helppoa on vajota hetkiin
joissa tunne on valhetta
sielusi kadotat vain öisiin retkiin
syntyy syviä haavoja.




Sano sana ja tiedät mä tuun vastaan
ole rauhassa vielä mä sua seuraan
kyllä se jää kantaa
nyt kuule mun lauluni.

Tunne kuinka tuuli 
sun kasvoillesi maalaa värin uuden
ei ole hätää, ääni jonka kuulet
on aamun kuiskaus, hiljaa se sut herättää.

Mene edeltä kyllä se jää kantaa.

(Aamun kuiskaus -Stella-)



PS. Iloitsen myös uudesta, ihanasta lukijasta. Tervetuloa mukaan tuuliin ja tyrskyihin Kristiina