sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Surujen sunnuntai

Perjantaina koulusta päästyäni ajoin taas suoraan veneelle ja sääkin oli taas mitä parhain. Ehdittiin tehdä koirien kanssa leppoisa hiekkarantakierros täysin tyynessä kelissä vielä ennen auringonlaskua. Koirat kävivät tietenkin uimassa, mutta me tyydyimme vain riisumaan kengät ja kahlaamaan rantavedessä.




Ihan kesäisissä tamineissa saatiin viettää vielä lauantaikin ja uimassa tuli käytyä parikin kertaa. Ei tarvittu vastaostettuja vaelluskenkiä eikä tuulenpitäviä takkeja kallioisilla rannoilla kävellessämme, sillä lämmintä oli yli 20 astetta ja tuultakaan ei ollut kuin nimeksi. Nautitiin kauniista maisemista ja istuimme pitkään vain merelle katsellen. Voi miten paljon hyvää mieltä ja energiaa sitä voikaan pieni ihminen saada imettyä itseensä luonnosta. Totean tämänkin taas, ties monettako kertaa, mutta minusta se vaan on niin upeaa. Toivoisin koko sydämestäni, että voisin antaa omista voimavaroistani edes pienen osan niille, jotka sitä juuri nyt minua enemmän tarvitsevat.





Viime yönä joskus yhden aikaan heräsin kännykän soittoääneen. Sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin ja korvissa alkoi humista. Mitä on tapahtunut? Ovatko lapseni kunnossa? Entä muut rakkaimpani? Menettämisen pelko iski niin voimalla tajuntaani, että tuntui kuin minusta olisi kaikki ilmat puhallettu tyhjiin. Kuullessani esikoiseni itkevän ja kertovan läheisen ystävän traagisesta kuolemasta, minä huomasin huokaisevani syvään helpotuksesta. Karmea, mutta sillä hetkellä täysin luonnollinen reaktio. Itkin vasta myöhemmin, lopetettuani puhelun ja kun viimein tajusin mitä oikein oli tapahtunut. Tämä toinen äiti oli saanut juuri sen minun pelkäämäni puhelun. Sen jokaisen vanhemman pahimman painajaisen.


Minä olen menettänyt keskimmäisen lapseni, vastasyntyneen, terveen, täysiaikaisen tyttövauvan. Helpompaa on kuitenkin menettää lapsi silloin, kun ei häneen ole vielä edes saanut tutustua. Tuntuihan se toki silloin aikanaan todella katkeralta, kun toisten järjestäessä ristiäisiä me järjestimme hautajaisia. Suru ei koskaan katoa, se vaan muuttaa muotoaan. Menetystä ei koskaan hyväksy, mutta sen kanssa oppii elämään.



En nukkunut viime yönä montaakaan tuntia ja aamulla lähdimmekin heti aamupalan jälkeen kohti kotisatamaa. Aurinko paistaa ja taivas on sininen, mutta mieli on musta. Pahinta on, kun ei voi tehdä mitään. Mikään ei helpota surevia, mikään ei auta, eivät teot, eivätkä sanat. Haen myöhemmin illalla esikoiseni tänne meille, hänen entiseen kotiinsa. Hänen ei ole nyt hyvä olla yksin. Poikaystävä palaa tänään takaisin armeijaan. Tällä kertaa ilman parasta kaveriaan. Itkettää...


I stand alone in the darkness
the winter of my life came so fast
memories go back to childhood
to days I still recall

Oh how happy I was then
there was no sorrow there was no pain
walking through the green fields 
sunshine in my eyes

I'm still there everywhere
I'm the dust in the wind
I'm the star in the northern sky
I never stayed anywhere
I'm the wind in the trees
would you wait for me forever?
will you wait for me forever?


Stratovarius - Forever


18 kommenttia:

  1. No voi teitä, voimia sinne surun keskelle....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna <3 Nuorten puolesta minä itse tässä lähinnä suren, sillä heille tämä on todella kova paikka. Vanhempien tuskan ja surun suuruutta ei voi kuin vain kuvitella...

      Poista
  2. Sitä vain seisoo voimattomana surun lyödessä vasten kasvoja näin voimakkaasti. Olen niin niin pahoillani tämän nuoren ihanan ihmisen kuolemasta. Ei tässä ole sanoja. Voimia ja lämpöisiä ajatuksia sinulle, tyttärellesi ja tämän enkeliksi siirtyneen nuoren omaisille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Nonna, kiitos sinulle kovasti! <3 Itse en tuntenut tätä nuorta miestä, mutta häntä suremaan jääneiden suuri suru koskettaa.

      Poista
  3. Voi...se pysäyttää...Jennille toivon jaksmista...
    (kuvat ovat tosi upeita)

    T: Toinen vauvansa menettänyt (Marianne F.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti Marianne <3 Kerron Jennille terveisesi.

      Poista
  4. Kiitos kun oot mun äiti <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi muru, oon ylpeä kun saan olla sun äiti. Kiitos kun oot mun lapsi <3

      Poista
  5. Näinä hetkinä sitä pysähtyy aina miettimään elämän tarkoitusta. Ei voi kun toivoa sydämestään voimia läheisille surun keskellä. Halataan rakkaitamme ja pidetään heidät lähellämme, muistetaan mikä elämässä on tärkeintä, tässä ja nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Itsekin kävin läpi monia tunteita ja mieleen tuli myös se yksi kysymys, miksi? vaikka tiedän etten saa siihen vastausta. Voimia kaikille sureville toivon minäkin <3

      Poista
  6. Sitä on sanaton toisen surun ääressä. Kyllä se tuntuu pahalta, kun tuntematon nuori/lapsi, toisen lapsi kuolee. Sitä voi vain kuvitella tunteiden kirjoa. Kuten sanoit, reaktiosi oman menetyksesi kokeneena, oli aivan luonnollinen. Monta ajatusta on näiden vuosien aikana mieleen tullut, mutta ne on hyväksyttävä.
    Mikkopoikani olisi juuri tänään täyttänyt 23 vuotta, haikeudella muistelen. Annetaan vertaistukea, ei vertailutukea, kuten eräs blogin kirjoittaja hyvin kirjoitti, löytyy omista seurattavistani. Halit sinulle ja sain voimaa ja iloa kuvistasi juuri tänä aamuna!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanista, lohduttavista ja viisaista sanoistasi. En oikein osaa edes pukea sanoiksi sitä ilon tunnetta, mikä tuntui ihan sydämessä asti, kun kerroit saaneesi voimaa ja iloa kuvistani. Minun Annikatyttöni olisi täyttänyt, ei tänään, mutta tänä vuonna 18. Lähetän sinulle sylini täydeltä lämpöisiä ajatuksia <3 Nyt menen tutustumaan tähän mainitsemaasi blogiin, kiitos vinkistä.

      Poista
    2. Kiitos lämpöisistä ajatuksista!

      Poista
  7. Iho nousi kananlihalle. Varmasti jokaisen äidin pahin pelko on menettää lapsensa. Kuinka hauras elämä onkaan kaikesta nyky-ymmärryksestä ja tekniikasta huolimatta.

    Sinulla oli aikamoinen vaisto surullisesta viestistä. Joskus surun määrä tuntuu niin kohtuuttomalta, mitä jotkut joutuvat kantamaan. Hiljaiseksi vetää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällainen suru-uutinen pysäyttää ja kyllä elämä on joskus todella pelottavan hauras. En tiedä mistä johtuu, mutta minulla on ollut aiemminkin ns. ennakkoaavistuksia ikävien asioiden suhteen. Taidan olla todella herkkävaistoinen. Nöyräksi ja hiljaiseksi vetää tosiaankin....elämä on toisinaan niin epäoikeudenmukaista.

      Poista
  8. Tuo on se pahin asia, mitä vanhemmille voi tapahtua, menettää oman lapsen. Kun vain ajattelenkin asiaa, pakokauhu valtaa ja voin todella kuvitella, miltä sinusta on tuntunut kun puhelin on yöllä soinnut. Osaat kirjoittaa todella koskettavasti. Voimia teille kaikille, ennen kaikkea hänelle joka menetti parhaan ystävän. Minäkin menetin muutama vuosi sitten, enkä ole vieläkään päässyt siitä kunnolla yli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti Katinka ♥ Lähetän sinulle lämpöisiä ajatuksia ja voimia suruusi. Se ottaa oman aikansa, mutta helpottaa kyllä ja sen kanssa oppii elämään vuosien myötä.

      Poista