keskiviikko 21. elokuuta 2013

Lapsen lohtu

Näin koulujen alkamisaikaan on yhdeksi tärkeäksi puheenaiheeksi noussut taas koulukiusaaminen. Maailma on muuttunut valtavasti omista kouluajoistani, joista on jo todella pitkä aika, mutta tämä yksi ongelma ei valitettavasti ole kadonnut mihinkään.

Mieleeni palaa oma lapsuus ja se päivä, jolloin lähes 6-vuotiaana tuli aika lähteä leikkikouluun. En muista montako tuntia siellä päivässä oltiin, mutta sen muistan, että joskus päivät tuntuivat piinaavan pitkiltä. Olin kömpelö, ujo ja hiljainen ja huolimatta siitä, että silmäni ovat siniset, minua haukuttiin kiinalaiseksi killisilmäksi. Syyksi taisi riittää se, että minulla oli tuolloin lähes mustat hiukset ja silmäni menivät nauraessani kapeiksi viiruiksi. Ensimmäisten päivien jälkeen en enää nauranut. Kotona peilin edessä opettelin hymyilemään niin, ettei hymy ulottunut silmiini asti.
Välillä minua tönittiin eikä se yleensä sattunut kuin henkisesti, mutta kerran häntäluuni murtui kaatuessani pyörätelineen päälle. Vanhemmilleni kerrottiin sen olleen vain vahinko. Tavaroitani piilotettiin ja minulle naurettiin, koska olin hidas sitomaan kengännauhoja ja mikä pahinta, opettaja päivitteli tätä koko luokan kuullen! Kun viimeisenä saavuin pihalle, ei minua huolittu mukaan, vaan sain olla yksin ja seurata sivusta toisten leikkejä.
Nimittelyä ja jos jonkinmoista kiusantekoa sain osakseni vielä ensimmäisen ja toisen luokankin aikana, mutta onnekseni sain yhden hyvän ystävän. Hän jopa puolusti minua ja aikaa myöten kiusaaminenkin väheni. Sitten muutimme sen verran kauas, että minun oli vaihdettava koulua. Olin kauhuissani. Alkaisiko kaikki taas alusta ja jäisinkö taas yksin? Peloistani huolimatta, minua ei uudessa koulussa alettu kiusaamaan ja sain muutaman ystävänkin. Hymyilen luokkakuvassakin taas niin, että silmäni menevät viiruiksi.

Elämä kantaa!

Muistan että kahta luokkani oppilasta ajoittain syrjittiin ja nimiteltiin muiden toimesta. Minua ahdisti ja joskus iltaisin itkin, koska olin niin surullinen kaverieni puolesta. Tunsin myös suurta itseinhoa, koska olin niin raukkamainen, etten tehnyt asialle mitään. En itse koskaan osallistunut sanoin tai teoin kenenkään kiusaamiseen, mutta jättämällä nämä ystäväni ajoittain huomiotta, koska muutkin tekivät niin, liityin kiusaajien joukkoon. Tein sitä samaa mitä minulle itselleni oli aiemmin tehty. Tunsin olevani alhainen petturi ja pelkuri.
Pelkohan siinä taustalla nimenomaan olikin. Pelkäsin enemmän kuin mitään muuta, että asettumalla kiusatun puolelle, minuakin alettaisiin taas kiusaamaan. Kertoakaan en voinut kenellekään, koska muuten tämä kiinalainen killisilmä olisi ollut myös kantelupukki.
Kuudennelle luokalle mennessämme, saimme todella ihanan luokanvalvojan, enkä muista että sen jälkeen kiusaamista olisi enää esiintynyt ainakaan meidän oman luokan oppilaiden keskuudessa. Saattaa olla että muistan väärin, mutta luokkamme yhteishenki parani huomattavasti, jonka myötä minustakin tuli rohkeampi ja sosiaalisempi. Tämä luokanvalvoja oli aivan mahtava persoona. Hän oli positiivinen, ystävällinen, kannustava ja todella hyvä opettaja. Hän oli myös nuori ja komea ;) Taisimme kaikki tytöt olla vähän ihastuneita häneen. Kunnioitimme häntä kovasti ja koitimme käyttäytyä mahdollisimman fiksusti ja olla hyviä oppilaita, jotta hän voisi olla meistä ylpeä.

Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo!

Tiedän olevani onnekas, kun pääsin näin vähällä. Pahimmillaan olisin voinut joutua jatkuvan, piinallisen kiusaamisen kohteeksi. Monesti nimittäin ala-asteella alkanut kiusaaminen jatkuu koko peruskoulun ajan. Se voi olla henkisesti hyvinkin vahingollista ja aiheuttaa jopa aikuisikään asti jatkuvia traumoja. Lapset tuntevat usein myös häpeää kiusatuksi tulemisesta ja siitä, etteivät kuulu joukkoon.

Koulukiusaamisesta todellakin puhutaan juuri nyt paljon ja sitä vastaan kampanjoidaan ahkerasti. Hienoa! Toivottavasti puheen lisäksi kiusaamiseen myös puututaan tosissaan ja nopeasti.

Jokaisella lapsella tulisi olla mahdollisuus niin henkisesti, fyysisesti kuin sosiaalisesti turvalliseen koulunkäyntiin. Jokaisella aikuisella tulisi olla velvollisuus toimia "enkelinä" kiusatulle lapselle.

Lapsen lohtu

Pieni taivaan enkeli,
kulki tietä pitkin.
Näki tiellä lapsosen,
joka hiljaa itki.

Enkeli nyt pysähtyi,
pienen lapsen luokse.
Tarttui hänen käteensä,
rakkauden vuoksi.

Kysyi hiljaa kuiskaten:
Mitä itket pieni?
Onko sinuun sattunut,
kun on surumieli?

Lapsi peittää kasvonsa,
ja kertoo enkelille:
Koulussa olen kiusattu
ja vieras jokaiselle.

Kaikki mulle nauraa vaan,
en pääse leikkiin mukaan.
Yksin aina olla saan,
ei rakasta mua kukaan.

Kyyneleet nyt valuvat,
valtoimenaan juuri.
Lapsen suru, sydämessä,
on niin raskas, suuri.

Enkeli nyt lohduttaa,
pientä lapsiparkaa.
Säälien hän rakastaa,
lasta vielä arkaa.

Hän syliin sulkee lapsosen,
ja hellästi hän kuiskaa:
Minä olen kanssasi
ja kyyneleesi kuivaan.

Lapsi nyt jo hymyilee
ja rakkauden tuntee.
On yksi joka välittää
ja aina kanssaan kulkee.

-Paula Tarvainen-


8 kommenttia:

  1. Kiitos, tämä oli niin tärkeä postaus tärkeästä aiheesta. Nyt en vain näe kirjoittaa enempää, kun kyyneleet sumentavat näön. Kaunis runo <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi Nonna <3 Ei ollut tarkoitus itkettää, vaikka kyllähän tuo runo on saanut itsellenikin kyyneleet silmiin ja palan kurkkuun.

      Poista
  2. Lapsen maailma on kova ja niin kovin mustavalkoinen siinä, että tilanteista pitäisi vain selvitä itsekseen ja sinnitellä eteenpäin. Näkeehän sen rankkuuden siinäkin, että vielä aikuisenakin me jokainen muistamme pienemmät ja isommat kiusaamiset ja väärinkohtelut. Onneksi nykyään on monissa kouluissa ihan nollatoleranssi ja asiaan ainakin periaatteessa yritetään puuttua. Toista taisi olla silloin omina alakouluaikoina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Lapset osaavat kohdella julmasti paitsi toisiaan, myös itseään. Uskon ja toivon, että puhumalla avoimesti asioista ja puuttumalla kiusaamiseen, niin kotona kuin kouluissa, saadaan hyviä tuloksia.

      Poista
  3. Varmasti on tuntunut ikävältä aikoinaan tuo kiusaaminen. Minua kiusattiin viidennellä ja kuudennella luokalla, mutta jotenkin laitoin sen suomalaisuuden piikkiin. Olinhan ulkomaalainen oppilas Ruotsissa kouluni ala-asteella. Tyttöjäni on koulussa kiusattu, mutta varsinkin nuorimman kohdalla koulussa puututtiin vahvasti kiusaamiseen. Tytöt ovat silti rohkeasti uskaltaneet olla erilaisia ja omanlaisiansa kiusaamisesta huolimatta ja siitä olen ollut ylpeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntuihan se silloin lapsena ja pahinta oli kun aikuiset vähättelivät sitä, eikä siihen opettajan toimesta puututtu mitenkään. Minunkin nuorempaa tytärtäni on kiusattu ala-asteella, mutta tilanne helpottui kun muutimme tänne Kotkaan. Ylpeitä ja iloisia voidaan ollakin ihanista, vahvoista tytöistämme, jotka eivät lannistu todellakaan helposti! :) Emmekä muuten mekään ;)

      Poista
  4. Olipa koskettava ja rohkea kirjoitus! Ja kirjoitit todella tärkeästä aiheesta, josta pitäisi puhua enemmän, ettei sitä tapahtuisi niin paljoa. Kiitos koskettavasta tekstistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista sanoistasi Katinka, ne tuntuvat sydämessä asti ♥

      Poista